Hyvinvointiammattilainen, sosiaalityöntekijä on kansalaisten sosiaalisiin oikeuksiin kuuluvan oikeusturvan toteutumisen varmistaja. Se, miten korrektisti hyvinvointiammattilainen työnsä suorittaa, perustuu paitsi hänen tiedolliseen ja työtaidolliseen osaamisensa myös hänen ammattitaidolla tekemänsä työn toteuttamiseen.
(Kirjasta sosiaalityön arvot ja etiikka. Aini Pehkonen ja Marja Väänänen-Fomin. 2011, s. 13)
Etiikan kysymykset edellyttävät arvojen, normien ja toiminnan analyysia. Käytännössä pohdimme oikeaa ja väärää – hyvää ja pahaa.
Humen giljotiinin periaatteen mukaan ”sitä miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla”. s.25
Tarkoittaako tämä sitä, että hetki ei anna vertailukohtaa? Asioissa pitää siis sukeltaa kauemmaksi historiaa, jotta saadaan vertailunäkökulmaa. Olen hieman eri mieltä Humen giljotiinin kanssa. Asioita voi myös benchmarkata eli vertailla muiden samanlaisten toimintojen kanssa. Humenin teoriassa on olemisen ja pitämisen kuilu. Von Wright tarjoaa tähän ratkaisun todeten, että arvot eivät ole normatiivisia, tunteista johdettuja määrityksiä, mutta ovat sitä kuitenkin. Arvon, hyvän ja normin velvollisuuden eroavaisuudet ovat tekojen tasolla. Arvot määrittävät sisäisiä päämääriä, kun normit ovat toimintaohjeita. Normeja eli ohjeita on kolmenlaisia: 1 käskyjä 2. sääntöjä, velvoitteita ja 3. käytännöllisiä välttämättömyyksiä.
Ihmisenä olemiseen kuuluu aina tarkoituksellinen toiminta, jota voisi kutsua tahdoksi. s. 28 – 29. Kirjoittaja mainitsee Aristoteleen etiikan, joka hänen mielestään on kuitenkin kaiken perusta.
Amartay Sen, 1993 perustaa moraalin Aristoteleen tavoin toiminnallisuuteen. Selvittämällä ihmisen perustoiminnot saadaan selville ihmisen hyvän elämän vaadittavat toiminnalliset puitteet. Kun tiedämme hyvän elämän ja hyvinvoinnin vaatimukset, pyrimme ne täyttämään. s.32
Kirjoittaja mainitsee myös mielestään ihmisarvoja polkevat Aristoteleen näkökulmaa, että tukea tulee antaa niille, jotka osaavat sitä käyttää. Mielestäni tämä on osittain totta, koska tuen antaminen hiukan vahvemmille vahvistaa heitä ehkä auttamaan myös niitä kaikkein huonoimmassa asemassa olevia. Tuesta ei ehkä parhaalla mahdollisimmalla tavalla hyödy yhteiskunnan huono-osaisin. Riippuu tietysti tuen määrästä ja laadusta. Mitä, kenelle, miten. Tuttu kysymysten sarja!
Ihmisen hyvää tutkii moraalifilosofia. Vai onko näin? Eikö empiirisellä tutkimuksella saadakaan tietoa ihmisen tarpeista, ihmisen tavoittelemisen hyvistä asioista sekä hänen kokemastaan ja ilmaisemaan hyvästä elämästä? Moraalifilosofia ei voi olla ihmisen tosiasiallista, objektiivista kokemaa, subjektiivista hyvää elämää vain oman tutkimuksensa piiriin kuuluvaksi. Juuri sosiaalityössä tutkitaan tätä hyvää elämää. Joten pitkälti kysymys on empiirinen.
Eettiset ohjeet laadittava yleensä ulkopuolinen auktoriteetti. Mitä sitten ovat eettisiä käytäntöjä ohjaavat ohjeet? Eettisiä periaatteita ja arvoja ei tule sekoittaa keskenään. Yksilöllinen hyvinvointi ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ovat toimineet sosiaalityön arvopohjana.
Interventio on sosiaalityön ammatillisuutta. Sillä pyritään saamaan muutos asiakkaan tilanteessa. Interventio saattaa loukata asiakkaan itsemääräämisoikeutta. Näissä tilanteissa asiakas yritetään saada ymmärtämään tilanteen vakavuus ja siihen mahdollisesti auttavat vaihtoehdot. Joissakin tilanteissa asiakasta on rajoitettava. Nämä ovat tilanteita, jolloin asiakas on itselleen haitaksi. Sosiaalityöntekijän tulee kuitenkin näissäkin tilanteissa yrittää laajentaa asiakkaan itseemääräämismahdollisuuksia tieteellisellä tiedolla tai käytännön kokemuksella.
Tärkeitä eettisiä ohjeita onkin
-Itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen
-Osallistumisoikeuden edistäminen
-Jokaisen henkilön kohteleminen kokonaisena
-Negatiivisen syrjinnän vastustaminen ja moninaisuuden tunnustaminen
-Voimavarojen jakaminen tasapuolisesti
-Epäoikeudenmukaisten toimintatapojen ja käytäntöjen vastustaminen
Eettisten periaatteiden käyttöönotto nojaa paljolti ammattihenkilön ammattitaitoon ja asiantuntemuksen käyttämiseen. Tieteellinen tieto käytännön rinnalla on ulkokohtaista. Se suosii standardoituja ja toistettavia toimenpiteitä, jotka eivät ole riippuvaisia kontekstista. Sosiaalityön tilanteet sisältävät usein epävarmuutta, tilanne kohtalaisuutta, moninaisuutta ja ainutlaatuisuutta.
Asiakkaan tulisi voida osallistua kaikkiin häntä koskeviin päätöksenteon prosesseihin ongelman määrittelystä lahtien. Oma haasteensa on motivoida asiakas
– toimenpiteitä koskevan tiedon etsimiseen ja arvioimiseen – eikä vain sen käyttämiseen. Toinen asia on asiakkaan kohdalla todennettu tieteellisen tiedon käyttö, johon hänen pitäisi sitoutua. Miten se saadaan tapahtumaan niin, että asiakas voi muuttaa elämäänsä hänelle suotuisaan suuntaan s. 117-135.
Lopuksi interventiosta. Interventiossa valtaa omaava viranomainen käyttää sitä nähdessään ongelman. Viranomainen tekee myös tarvittavan muutoksen ongelmatilanteessa. Se voi olla esimerkiksi natsijärjestön mielenosoituksen katkaiseminen. Viranomainen tässä tilanteessa on poliisi ja tilanteena mahdollinen väkivallan uhka. Sosiaalityössä käytetään yleensä kysymysten sarjaa tilanteen selventämiseksi sekä asiakkaalle itselleen, että työntekijälle. Kysymykset ovat: Pitääkö minun tehdä jotakin? Toivonko tekeväni asialle jotakin? Mitä saavutetaan, jos ei tehdä mitään? Mitä saavutetaan, jos tehdään jotain? Mitkä ovat mahdolliset tulokset toiminnastani? Kuka päättää tarvittavista toimista? Miten tiedän, mitkä toimet ovat tehokkaita? (Social Work, 3rd editio: Themes, issues and critical debates. Robert Adams, Lena Dominelli and Malcolm Payne s. 246-247)