Diakoniaopintojen puitteissa teemme yhdessä työparini Karlan kanssa Kalevan kirkolla viiden kerran onnellisuusteemapäiviä. Innostuessamme saatamme jatkaa toimintaa vapaaehtoisajattelun pohjalta tai mahdollisesti hakea rahoitusta toiminnalle esimerkiksi TAIKE:lta (Taiteen edistämiskeskus). Rakkaus ja onni aihetta olemme toteuttaneet jo kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla keskityimme onneen, toisella rakkauteen, kolmas kertaa näyttää rakentuvan unelmoinnin ympärille. Osanottajia on ollut n. 5-10 henkilö, mikä onkin hyvä ryhmäkoko. Jokainen saa riittävästi puheaikaa ja näkyväksi tulemisen hetkiä.
Viime kerralla saliin tuli iäkkäämpi rouvahenkilö, joka kertoi, että elämässä on nyt kaikenlaista haastetta ja tämä toiminta tuntui hyvältä ja mukavalta. Aamulehdestä hän oli ilmoituksemme pongannut. Meillä on toiminnan alussa aina toiminnallinen hartaus, jossa raamatun luvun lisäksi rukoilemme ja otamme aiheeseen tulevia ajatuksia esille.
Unelmointi aihe nousi minulle jotenkin ”neulana heinäsuovasta”. Koska ymmärsin, että vapaata, muista riippumatonta unelmointia en ole juurikaan tehnyt. Nyt siis aika alkaa unelmoimaan! Pahinta, mitä itsessäni havaitsin oli se, että olin unelmien suhteen aika tyhjä. Toisaalta en tiedä onko se huono vai hyvä. Siinä mielessä voi olla hyvä, että ei ole mitään valmiita malleja ja voin tässä alkaa tosissaan miettimään, mitä ne minun unelmani ovat. Ihana mahdollisuus siis vielä tässä iässä!
Tosin unelmien sisältö muuttuu iän myötä paljon henkisempään suuntaan ja sitä on vaan kiitollinen, kun näkee ympäristössään hyvää, rakkautta, iloa, vaikkei se suoranaisesti koskettaisikaan minua.
Unelmointitilan saavuttaminen ei ole helppoa. Sen tässä ainakin olen havainnut. On ensin vähän etäännytettävä itsensä arjen askareista, vai onko unelmointi mahdollista keskellä ”neulan etsintää heinäsuovasta”?
Ennen unelmoinnin todellista aloittamista tarkastelisin ensin omaa rakkauden tunnettani itsenäni kohtaan. Jotta unelmat, jotka päässäni kehittelen, veisivät siis oikeaan suuntaan? Greisiä – vai mitä? Miksi en vaan voi heittää ilmaan, että unelmani on makoilla hiekkarannalla, meren äärellä, riippumatossa, ympärillä se komea treenatulla vartalolla varustettu (nuori) mies, joka on vain minua varten (myös sydämessään), kysyen vain, mitä sinä rakas haluat? Hah- tämä on sitä todellista unelmointia, irti kaikista arjen paineista, todellisuus kaukana.
Toivoisin unelmoivani työni suhteen aina enemmän. Kaipaan elämääni lämpöä niin sisäistä kuin ulkoista. Miksi Suomessa hyytävän kylmät tuulet puhaltavat joka rintamalla? Onko se tämä luterilainen maailmankatsomuksemme, joka laittaa meidät ”kivireen” vetäjiksi ja vain ja ainoastaan tämä on hyväksytty juttu. Mitä enemmän kuormaa, sen enemmän arvostusta! Hah -tällekin ajattelulle.
Varmaan ne onnen omenat ja unelmat sekä rakkaus on siellä jossakin välimaastossa. Tärkeintä on hyväksyntä! Tai sillä ainakin itse olen päässyt elämässä eteenpäin. Elämä saattaa tuoda eteen vaikeita päätöksiä, ratkaisuja, valintoja. Ne vain ovat asioita ja käsiteltäviä sellaisia. Vaikeita aikoja varten on mieleeni myös syöpynyt ajatus tunteiden käsittelystä, että ne ovat tunteita, havainnoi niitä, hyväksy ne sellaisena kun ne ovat, sinä et ole sitä, mitä tunteesi ovat.
Tässä siis ns. preliminary harjoitus ennen unelmointia:
Rakasta itseäsi kysymykset kirjoitettavaksi